#blogi

Sohvan nurkasta synnytysmietteitä



Terveisiä sohvan nurkasta. Olen viettänyt elämääni täällä nyt pian neljä viikkoa. Olen nuuskinut vauvaa ja imettänyt. Juuri muuta en ole sitten tehnytkään (paitsi leiponut vähän). Olen tuntenut valtavaa kiitollisuutta tästä utuisesta, pysähtyneestä vauva-arjesta. Vauva on enimmäkseen tyytyväinen. Ainakin toistaiseksi hän syö hyvin ja nukkuu tukevasti. Öisin toki heräilee syömään, mutta jatkaa uniaan sen jälkeen. Meillä on ollut myös aikojen saatossa toisenlaisiakin vauva-aikoja, joten ymmärrän olla kiitollinen yöunista. Päivisin on ihan erilailla virtaa nukutun kuin valvotun yön jälkeen.

 
Sohvan nurkassa olen miettinyt synnytystäkin. Kuten useamman kerran taisin blogissanikin mainita, jännitin sitä aika lailla. Minulla on monenlaisia synnytyskokemuksia, mutta kaikki kuitenkin ovat menneet aika hyvin. Ainakin olen ollut joka kerta valtavan tyytyväinen lopputulokseen. Jos synnytyksessä on ollut kamalia hetkiä, niin ne ovat äkkiä unohtuneet, kun vauva on kainalossa. Pelottavilla synnytysmuistoilla on kuitenkin tapana aktivoitua, kun uusi synnytys on edessä. Siksi kävin juttelemassa pelkopolilla synnytyksestä etukäteen. Se käynti jätti minulle rauhallisen mielen. Pelkopolin kätilö oli lämpimän ja asiantuntevan oloinen. Ehkä ne kaksi ominaisuutta ovat tärkeimmät kätilön ominaisuudet myös synnytyksessä. Toivoin mielessäni häntä tai jotain yhtä lämpimän oloista ihmistä synnytykseeni. Monenlaisia kohtaamisia ja kokemuksia on myös kätilöistä eri synnytyksissä. Enimmäkseen minulla on tosi hyviä kokemuksia, mutta jokunen töksäyttävä kommentti on saanut synnytyksen herkkyydessä keskimääräistä isommat mittasuhteet.






Kun supistukset alkoivat sunnuntaiaamuna 25.3. jännitin kuitenkin aika lailla. Sain kyyneleet silmiini, kun vastaani tuli kätilö, jonka tunnen jotenkin etukäteen. Sen verran tunnen, että minulle tuli lämmin olo hänestä. Hänen lisäkseen synnytykseen tuli mukaan mukava opiskelija.
Tulin synnytyssaliin klo 8.40 ja vauva syntyi 11.30, eli synnytys oli aika nopea. Koin sen myös helpoksi, rauhalliseksi ja  jotenkin kauniiksi. Sain kivunlievitystä, kuten toivoin. Hämmästelimme puolisoni kanssa lääketiedettä. Tiesin, että kaikkein rajuimmat supistukset ovat meneillään, mutta minä vain nukuin. Sain nukkua tunnin verran ja ehkä siksi minulla oli hyvät voimat ponnistukseen. Onneksi puudute vaikutti vähän vielä ponnistusvaiheessa, joten koin senkin helpommaksi kuin olen milloinkaan aiemmin kokenut. Hyvään synnytyskokemukseen vaikutti ehdottomasti myös kätilön lempeä itsevarmuus ja kannustavuus. Opiskelijakin oli tehtävässään tosi ammattitaitoisen oloinen. Hänestä tulee ehdottomasti hyvä kätilö. Synnytyksen jälkeen minulla oli oikein energinen olo. Olen toipunut synnytyksestä ja raskaudesta hyvin. Olen nauttinut vaunulenkeistä aurinkoisessa säässä, vaikka kotitiemme on järkyttävän huonossa kunnossa.

Kai mitään niin suurta ei ihminen voi kokea, kuin oman vauvan syntymän, elämän ihmeen. Olen saanut kokea sen monta kertaa, mutta sen hohto ei ole siitä yhtään himmennyt. Ehkä se on jopa voimakkaampi joka kerta. Synnytyksen jälkeen sain vauvan rinnalleni ja olin täynnä rakkautta! Tykkäsin, kun tällä kertaa ei ollutkaan mikään kiire punnitsemaan ja mittaamaan. Aiemmilla kerroilla vauvan on ollut sylissä vain hetken, kunnes se on pesty, punnittu ja kapaloitu ja tuotu vasta sitten imetettäväksi. Nyt vauva sai olla ihokontaktissa ensimmäiset päivät koko ajan. Vierihoito-osatollakin oli vallalla vauvamyönteisyys. Se on hyvä juttu.




Imetystä tuetaan osastolla kaikin keinoin. Olen itse ehdottoman imetysmyönteinen, mutta minua jotenkin huvitti, kun seinät oli lähes vuorattu imetykseen hyödyistä kertovilla julisteilla. Mietin, että onko oikeasti imetysmyönteisyys katoamassa vai lopahtaako osalla äideistä imetys jos se ei heti suju, vai mikä on syynä, että imetyksestä on tehty sairaalassa niin iso juttu. Vauvoja ei kapaloitu tällä kertaa ollenkaan, vaan ne ovat koko ajan vaippasillaan äidin paidan alla. Tykkäsin siitä. Ajattelin, että olen siellä niillä töin, että imetän. Ja minähän imetin. Imetin väsymykseen asti. Valvoin lähes koko yön ja lähes koko toisenkin yön. Lisämaitoa pyysin kerran ja sain antaa pienet huikat. Aiemmilla kerroilla usein vauva on otettu eka yönä yhdeksi syöttöväliksi hoitajien hoiviin, jotta äiti on saanut nukkua. Olen kokenut sen erittäin hyväksi silloin, kun meillä on ollut kotona muitakin pieniä ja yöunet ovat saattaneet olla huonoja jo etukäteen. Nyt tiesin, etteivät sairaalassa ota vauvaa hoitajien hoiviin, kuin äärimmäisessä tilanteessa. Ajattelin myös että jaksan, sillä meillä on nyt erilainen tilanne kotona, kun kuopus on jo viisi vuotta. Tiesin että minulla on hyvä mahdollisuus kotona päiväuniin. Olin kuitenkin kotia lähtiessä melkoisen väsynyt. Maito kuitenkin nousi nopeammin, kuin aiemmilla kerroilla, joten kyllä siitä on hyötyä, että vauva on hyvin lähellä äitiä alkuhetkensä. Vauva aloittaa yhä yönsä vatsani päällä ja kun on syvässä unessa siirrän hänet viereeni.



Mietin kuitenkin, että onko vauvamyönteisyys ajanut vähän liikaakin äitimyönteisyyden ohi?  Olisikohan tässäkin jokin keskitie hyväksi? Pieni pätkä unta tekisi äidin toipumiselle hyvää, luulisin. Olen synnyttänyt eka kerran lähes 18 vuotta sitten, joten olen ehtinyt nähdä muutamia aaltoja näissäkin jutuissa. Aina kunakin aikana ajatellaan olevan ehdottoman oikeassa, kunnes tulee jokin toinen suuntaus. esim. ensimmäisen lapsen imetyksestä neuvottiin sairaalassa, että imetät molemmista rinnoista lapsen täyteen ja pidät sitten neljän tunnin tauon. Tein niin kuin käskettiin ja vauva oppi sen tahdin. Seuraavan vauvan sain reilun vuoden päästä, niin oli jo muuttunut neuvot lapsen tahtiseksi imetykseksi.


Osaston henkilökunta oli oikein mukavaa, joten hyvä minun oli siellä olla. Sain onnekseni olla huoneessani yksin, joten ei tarvinnut stressata sitä, että vauva kähisee yöllä. Useinhan se on niin, että jos oma vauva sattuu nukkumaan, niin naapurin ei ja päinvastoin. Oli myös helppo pyytää koko perhe katsomaan vauvaa, kun ei tarvinnut orjailla naapuria. Perhe viipyikin molempina iltoina hyvän aikaa vauvaa ihaillen. 

Sohvan nurkassa olen suunnitellut syömingit ristiäisiin, varannut ristiäistilan ja papin. Jonkin verran olemme jo leiponeet pakastimeen. Tänään ajattelimme leipoa Charlottea.



Sellainen voima

 


 
En osannut arvata edellistä postausta kirjottaessani, että jo seuraavana päivänä saisin pikku-ipanan syliini. Ajattelin mustarastaan tulevan ikkunamme taa kertomaan keväästä. Ehkä se tulikin ilmoittamaan kevätpojasta.

Hän syntyi puolen päivän aikaan, sunnuntaipoika. Sisarukset saapuivat illalla häntä katsomaan. Käytävältä kuului puheen pulputus, mutta kun he astuivat huoneeseen, hiljenivät kaikki hetkeksi. Kohta kuului yhdeksänpäisestä kuorosta oooooiiiiii, kun vauva käytti pienen hetken silmiään auki.

Vauvan näkeminen nostatti liikutuksen kyyneleet perheen neljän vanhimman lapsen silmiin. Minunkin silmäni kostuivat, kun ajattelin, että tällainen voima on vauvoilla! 5-vuotias kuopuskin (tai nyt perheemme toiseksi nuorin) kyynelehti, mutta hänen kyyneleittensä syy oli äidinikävä. Hän mietti, miten pärjää kaksi yötä, kun äiti on sairaalassa. Ikävä unohtui kylläkin saman tien, kun hän sai nuoremmuuttaan aloittaa vauvan sylittelykierroksen. Hän suukotti hellästi vauvan päälakea ja sanoi hänen olevan 
söpö.
 
 
 

 
 


Me tutkimme yhdessä pienokaisen kasvoja. Näimme hänessä joitain tuttuja piirteitä ja jotain ihan omanlaistaan. Huomasin, miten Iiriksen hymy syveni, kun hän sai kuulla tulokkaan muistuttavan häntä vauvana. Muutkin toivoivat kuulevansa samaa. Minä näin hänessä sukuni näköä, ehkä eniten pikkuveljeni Sampon piirteitä. Ei haittaisi, vaikka hän perisi veljeni leppoisasta luonteestakin jotain. Muistan lapsuudesta, miten isäni veljet usein kyselivät sukunäön perään, kun perheeseemme syntyi vauva. Kysyivät, että onko vauvalla Ylikuljusten pottunokka. Jos oli, niin olivat ylpeitä, vaikkei kai kukaan suvun nokkaa ole kauniiksi sanonut, mutta hyvin se on tehtävässään palvellut.

Vauvassa on vetovoimaa. Jokin aika sitten valittelin ystävilleni, että minulla on vähän surullinen olo, kun nykyisin vanhimmat lapset linnoittautuvat huoneisiinsa, kun ihan vasta kaikki viihtyivät yhdessä olohuoneessamme. Nyt huomaan, että tämä ongelma näyttää hetkeksi poistuneen. Kaikki ovat kerääntyneet olohuoneeseen ihmettelemään vauvaa. Sellainen voima on vauvoilla! Hän kiertää sylistä syliin. Se on hellyttävää, mutta minua vähän rasittaakin, kun sisarukset melkein kellottavat, ettei kukaan pidä vauvaa pidempään kuin toinen. Mietin, että stressaantuukohan vauva, vaikka hän näyttää ihan levolliselta. Jokainen haluaa luoda suhteen tähän uuteen merkittävään perheenjäseneen.
 
 
 
 
 
 
 


 
Kun vauva jonain yönä itkee ja kässehtii pitkään, väsyttää, ja ajatukset käyvät tahmeiksi. Mietin, onko hänellä maha kipeä vai röyhtäys tuloillaan. Syyllistän varalta itseäni jonkun syömisen suhteen, joka voisi vatsanpuruja aiheuttaa. Kun hän vihdoin nukahtaa ja väläyttää hymyn unissaan, minun sisälläni syttyy aurinko. Aikamoinen voima on pienellä hymyllä.
Kun joku lapsistamme kiukuttelee tai näyttää olevan mieli matalalla, pyydän vaivihkaa, että voisitko pitää vauvaa hetken, kun syön tai laitan pyykkikoneen pyörimään. Huomaan, miten sylittelijän ilme pehmenee. Hän alkaa nuuskia vauvaa, puhua lempeään sävyyn. Paha mieli sulaa pois. Sellainenkin voima on vauvoilla!
 







+åp' 


 

Oran kanttarellit ja muita auringonkeltaisia hetkiä




























Katsoin ikkunasta ja mitä näinkään: Mustarastaan! Mikä valtava ilo ja kevään voima tuntuivat sydänalassa asti. Mikä ihanampaa, kun mustarastaan laulu varhaiskevään illassa. Tämä lumen määrä meinaa uuvuttaa ja tulee tunne, että kevät ei koita ikinä.








Minä haluaisin kääntää mieleni jo kevättä päin. Onneksi aurinko on näyttäytynyt jo useana päivänä. Etsin kaapista auringonkeltaisen pöytäliinan. Saman värisen, kuin keinutuolini ja uudet Ora:n rattaamme. Mielessäni jo kuljen aurinkoisia teitä lykkien keltaisia vaunuja, joissa pienin ipanamme nukkuu. Olemme lasten kanssa suunnitelleet ottavamme näille reissuille usein eväät mukaan ja nauttia elämästä ja keväästä.




Kuvassa Rv 38, nyt jo 39 + 1:). Vielä hetken joudumme odottelemaan kyytiläistä näihin.  Kuva: Sanna, Kipot pinossa- blogista

                                                                                                    Kuva: Sanna, Kirpot pinossa- blogista

Kävin Metsolassa blogin Riitan kanssa jokin aika sitten Porissa. Vein tauluja asuntomessukotiin
(esittelen sen myöhemmin). Samalla vein sille suunnalle muitakin tauluja. Sillä reissulla vierailimme myös Ora:n tehtaanmyymälässä. Olinhan alkanut haaveilla aurinkoisen keltaisista oran vaunuista tulevalle vauvalle. Oran tehtaalla olivat sitä mieltä, että tottakait keltaisen keinutuolin Virpi tarvitsee Oran kanttarellit. He halusivat seinälleen taidettani, joten tämä on tällainen taide-/blogiyhteistyöjuttuna toteutettu.






Ora:n rattaat ja vaunut suunnitellaan ja ommellaan Suomessa.




Nämä värit houkuttelevat haaveilemaan aurinkoisista päivistä.
 


 
 
 
 




Lomatekemisiä

Äitiyslomalla kuuluisi kuulemma istua keinutuolissa ja kutoa tossuja. Istua osaan, mutta vain hetken. Kutoa en osaa laisinkaan. Olen ollut vähän ihmeissäni, että mitä teen. Ihan täysin lomalla en ole ollut. Olen pitänyt jonkun maalauspäivän ja viime viikolla vein tauluja Helsingin seudulle. Näin ajattelin jatkaa. Teen aina joskus täyden työpäivän, eli maalaan tilaustauluja ja muuten koetan malttaa lomailla. Helpompi olisi tehdä vaikka joka päivä pieni hetki töitä, mutta yrittäjänä se on hankalaa. Saan yellin mukaisen äitiyspäivärahan lomapäiviltä, mutta jos teen vähänkin töitä, äitiyspäivärahani putoaa minimiin. Eli sinä päivänä kun teen töitä, niin on viisainta tehdä koko päivä ja lomailla muut päivät. Sähköposteihinkin vastaan kerran viikossa. Toivon kärsivällisyyttä.



Eihän minulla ole juuri äitiyslomia elämässäni ollut, sillä meillä on ollut niin monta pientä, että kotiäitinä se sama arjen pyöritys on kontolla (ja minimiäitiyspäiväraha), vaikka virallisesti loma olisikin. Pyöritystähän se nytkin on, mutta huomattavasti helpompaa, kun mennä vuosina. Osa lapsista on jo niin isoja ja meillä ei ole nyt ketään niin pientä, jonka joka askelta olisi vahdittava.


mm. tämän taulun vein Helsinkiin. Saattaa olla, että tämä oli vaikein tilaustyö, mitä minulla on ollut. Tätä viilasinkin moneen otteeseen.  Minä maalaisena en meinannut hahmottaa pienestä kuvasta, miten kadut ja talot tällä kohtaa Helsinkiä menevät. Jossain vaiheessa minä nauroin, että nyt insinööri neuvoo taiteilijaa, jotta mitähän tästä tulee. Lopputulokseen tilaaja oli tyytyväinen ja minä myös. Tästä projektista jäi tosi hyvä mieli. On mahtavaa haastaa itsensä ja tehdä jotain, mitä ei melkein meinaa osata. 

 Tämäkin maalaus haastoi, sillä vaikka rakastan maalata ihmisiä, en ole muotokuvamaalari. Näihin kuitenkin tarvittiin enemmän näköisyyttä, kuin niihin "hahmotauluihin", joita tavallisesti teen.


Äitiyslomani alkoi yhtä aikaa koululaisten hiihtoloman kanssa. Alkulomasta suurin osa lapsistamme oli leirillä. Me leikimme sillä välin perusperhettä: kaksi lasta ja kissa. Koirahan se perusperheeseen kuuluisi, mutta kun ystävämme tarvitsivat lomansa ajaksi kissan hoitajaa, niin me mielellämme se otettiin. Se oli kyllä aika ujo, joten jouduimme ruoalla houkuttelemaan, jotta saimme sylitellä ja silitellä. Vietimme harvinaisen kotiloman. Vuokrasimme paljun viikoksi nuorelta 4H- yrittäjältä, joten siinä oli meille vähän ohjelmanumeroa lomalle. Kylästelimme myös ystäviemme luona. Viikonloppuna saimme vanhempani kylään. Heillä oli selvä työnjako. Äitini vietti ne päivät lähinnä hellan- ja isä työkalupakin äärellä. Pakastimestamme ei pulla lopu ihan heti ja meillä on nyt monta kohtaa kodissamme vähemmän rempallaan. Isäni korjasi pikaisesti monta kohtaa, mikä meillä on jäänyt aikomiseksi. Minusta tuntui lomalta, kun ei hetkeen tarvinnut seisoa kauhan varressa.



Nyt olen muutamana päivänä tehnyt pienimpien kanssa nukkekodin kesämökkiä pahvilaatikosta. Yhden kanssa on akvaarion askartelu meneillään. Olen kierrellyt lasten kanssa myös kirppareita ja vaatekauppoja. Olen siivonnut toimistoani, joka alkaa näyttää jo aika hyvältä, mutta työtä on vielä edessäpäinkin. Vauvalle olemme laittaneet vaatekaapin valmiiksi. Meillä ei ole mitään vaatteita hänelle vanhastaan. Jonkin verran olen ostanut uutta ja joitakin vaatteita saanut ystäviltä. Vielä on hankittavaakin. Sängynkin laitoimme, vaikka yöt hän saa nukkua vieressäni, kuten muutkin ovat vauva-aikana saaneet. Tuskin maltan odottaa, että pääsen esittelemään uudet vauvan rattaat!

Vasta muutaman päivän ajan olen tuntenut oloni isoksi. Olen alkanut heräilemään öisin ja ottamaan torkkuja päivisin. Luulen, että kohta tuskailen jo oloani. Se saattaa olla ihan hyvä juttu, sillä tiedän sen lievittävän synnytysjännitystä, jota nyt vielä tunnen. Hurjalta tuntuu, että laskettuun aikaan on enää vajaa 3 viikkoa. Voi, miten kovasti me kaikki odotamme häntä! Jos hän syntyy maaliskuun puolella, hän on meidän viiden maaliskuulainen. Tämä kuu on meillä pelkkää juhlaa!




Lastemme synttäreiden lisäksi, yritykseniki viettää synttäreitään.
Sen 5v juhlan kunniaksi Facessa on menossa tauluarvonta. Se päättyy tänäiltana.

Äärellä



Kun kuuntelee ihmisiä, jotka ovat syttyneet työlleen, sitä itsekin aivan kuin olisi muutaman sentin ilmassa. Sellaista on niin mahtava kuunnella!  Viime tiistaina oli sellainen hetki, kun meidät SO-bloggarit oli kutsuttu Äärellä ravintolaan. Minä junttina, en ollut käynyt siellä vielä kertaakaan, vaikka olin kuullut siitä pelkkiä kehuja monesta suusta. Aion mennä uudestaankin. Vinkkaan tätä ravintolaa myös muualta päin Suomea tuleville kulinaristiystävillemme.
Kun astuin ravintolaan, tuli tunne, kun emme olisi ollenkaan Seinäjoella, vaan jossain suuremmassa kaupungissa, ehkä jopa ulkomailla.


Ravintolan ovat perustaneet Miia Keski-Nikkola ja Jani Unkuri, samat tyypit, jotka omistavat Seinäjoella tunnetun Juurella -ravintolan. Juurella ravintola on toiminut Seinäjoella jo kuusi vuotta, tämä Äärellä on vasta vuoden vanha. Kuten Juurella ravintolassa, täällä arvostetaan paikallisia raaka-aineita, mutta Äärellä ravintola panostaa myös kansainvälisiin makuihin. Miia ja Jania ja ravintolansa kokkia Jyrkiä kuunnellessa, tuli sellainen olo, että nämä ihmiset rakastavat työtään ja rakastavat hyvää ruokaa. Nämä haluavat antaa asiakkaalle ravintolakäynnistä elämyksen kaikille aisteille.





Ravintolan sisustus on ihastuttava ja tarkkaan harkittu. Pienillä, mukavilla yksityiskohdilla ravintolaan on luotu tunnelmaa. Äärellä- ravintolassa soi usein elävä musiikki.

Oman termarin saa pöytään, jotta kahvi pysyy tuoreena ja sitä piisaa.


Alkupalani


 Pääruokani oli Kana-choriozo-arrabiatta. Hyvää ja kauniisti aseteltu annos.



Jälkkärini oli suklainen ja vadelmainen. Tykkäsin tietysti.

Kiitos Äärellä ravintolan omistajille ja henkilökunnalle!

Postaus tehty blogiyhteistyönä.

Viime viikonloppuna


Viime viikonloppuna vaihdoimme huoneita, eli kalusteita ja asukkaita eri huoneisiin. Se on aina isompi urakka, kuin alkuinnostuksessa muistaakaan. Huoneiden vaihdon neuvottelut olivat tiukat. Talostamme kun löytyy niitä suosikki- ja inhokkihuoneita. Joku ehti haukkua kotiamme liian pieneksi ja rumaksi. Kalusteemme ovat myös ihan kamalia ja toisiinsa yhteensopimattomia. Se saattaa olla tottakin. Emme mieheni kanssa ole innostuneita hamstraamaan kalusteita. Ne mitkä meille on hankittu, ovat pysyviä valintoja. Osa toki kiireessä SPR:n kirppikseltä rehattuja ja eiväthän ne silloin toisiinsa sovi. Kotimme ei ole suuri. Silti ne, jotka valittavat tilan ahtautta leikkivät kuitenkin toisensa luona ja saattavat rahdata yöksi patja toisen huoneeseen tai mennä viereen nukkumaan. Näin aika usein jotkut huoneet ovat kuitenkin tyhjillään. 






 Perjantain ja lauantain uurastimme pää hiessä. Paljon lähti tavaraa myös kierrätykseen ja roskiin. 
Ihan myöhään illalla ehdin maalatakin. Minulla on pari vähän vaikeampaa taulua maalattavana. toinen on ilmakuva Helsingin yhdestä osasta ja toinen muuta arkkitehtuurista miljöötä, eli seinäjoen Aaltokeskusta. Yritän tehdä taiteelliset näkemykset näistä niin, että ne kummiskin tunnistettaisiin. 

Viime sunnuntaina menimme aamusta Duudsonit aktivity parkkiin melkein koko perheellä. Sen lystin tarjosi Seinäjoen yrittäjät. Päivä oli oikein mukava. Lapset viihtyivät hyvin pomppien ja kieppuen. Meistä vanhemmista ei ollut siihen lystiin: minusta mahani vuoksi ja miehestäni selän vuoksi (joka nyt alkaa onneksi olla parantunut). Me keskityimme juttelemaan muiden yrittäjien kanssa. Emme ehtineet pomppia montaa tuntia, kun lähdimme lastemme isomummon luo, joka täytti peräti 95 vuotta. Mummolla on muisti tallella, joten on vaikeaa uskoa häntä niin vanhaksi. 

Kiitos Dap ja Seinäjoen yrittäjät ja Ravintola Pirttihirmu! 



Tämä taulu " Kirkkaita hetkiä" lähti viime lauantaina uuteen kotiin. Se oli tilaustaulu perheestä ja heidän mökkitiestään. Tätä maalatessa tuli kaiho kesään. Onneksi olemme menossa sitä kohti. Valoa on selvästi enemmän ja pidempään. 


Tämän viikonlopun aloitin matkalla työkeikalla Tampereelle. Samalla hain kotitoimistooni muutaman kalusteen Ikealta. Otin matkaseurakseni neljä tytärtäni. Mukavasti meni matka jutellessa. Mahan kanssa matkustaminen kun alkaa olla jo vähän väsyttävää. Tänään on maalauspäivä. Minulla on työn alla iso (120x240cm) akustiikkamaalaus, johon tulee mäntyjä ja veden heijastuksia.  





Käpykakkua

Minun teki mieleni useamman päivän ajan käpykakkua, mutten meinannut keksiä sopivaa tekosyytä ostaa sitä. Teollista, kyllä, mutta ah, niin hyvää. Ehkä käpykakkuun liittyy lapsuuskotini muistoja. Äidilläni oli toisinaan tapana palkita itsensä ja samalla perheemme käpykakulla, kun hän keksi sopivan syyn.
Silloin kun hän opiskeli kauppakoulussa, hän osti käpykakun kokeissa onnistuessaan. Siihen aikaan meillä syötiin käpyä usein.



Keksin aika pätevän syyn kakulle, kun kävin neuvolassa. Ultra kertoi vauvan kääntyneen pää alaspäin, kuten pitääkin. Neuvolareissulle pääsi tällä kertaa mukaan meidän ekaluokkalainen. Kyllä me hänen kanssaan hämmästelimme, miten fiksu vauva meillä on, kun ymmärsi kääntyä, ennen kuin äiti ehti alkaa sitä edes stressaamaan. Muutenkin neuvolassa kaikki näytti hyvältä ja itse voin hyvin. Hemoglobiinin kun vielä saisin jollain konstin nousemaan. Enää vajaa 8 viikkoa laskettuun aikaan:). Vieläkään ei ole tullut mahan kansa tukala olo, mutta eiköhän se lähiviikkoina tule.


Onhan se vähän naurettavaa ottaa näitä vatsakuvia, mutta olen tainnut joka lapsen vauva-albumiin kuitenkin jonkun kuvan vatsastakin laittaa.


Viime viikolla kävin purkamassa Toimarin näyttelyn ja lisäilin verkkokauppaan sieltä tulleita tauluja. Lisäsin samalla muutaman muunkin taulun, joita en ole kauppaan ehtinyt laittamaan. Ensi viikon aikana aion lisätä vielä muutaman taulun sinne.





Tämän "Intiaani äidin unilaulu" - taulun laitoin Tarjouksiin (linkki tuosta). Se oli tilaustaulu, jota asiakas ei sitten halunnutkaan. Tarjous osastolla on myös useita loppueriä korteista. Tilasin myös uusia korttimalleja ystävänpäivää ajatellen. 




 Mukavavia ja aurinkoisia helmikuun päiviä toivottelee Virpi


Lupaus


Vuosi vaihtui. Uuden vuoden lupaukseni kasvattaa mahaa, ainakin alkuvuosi. Toinen lupaukseni on hidastaa tahtiani. Tai vaikken lupaisikaan näitä, niin tulee väistämättä tapahtumaan: maha kasvaa ja tahti hidastu. Vauva alkaa hidastaa sitä ehkä jo mahassa ollessaan, mutta viimeistään sitten kun hän synty, maailmamme pysähtyy. Sellainen voima vauvoilla on.

Tiedän, etten pysty olla maalaamatta, niin vahvasti maalausten tekeminen on osa minua. Helmikuun loppuun saakka aion mennä ja tehdä entiseen malliin, ellei maha toista vaadi. Tähän asti raskaus on mennyt todella hyvin. En tahdo keksiä mitään, mistä valittaisin. Helmikuun lopussa aloitan äitiysloman. Se tarkoittaa sitä, että taideillat, näyttelyt ja kaikenlainen meneminen ovat katkolla jonkin aikaa. Verkkokauppatilaukset lähtevät kerran viikossa. Tilausmaalauksia otan edelleen vastaan. Maalaustahtini määrää vauva. Jos nyt mietit taulun tilaamista, niin toimi heti. Ehdin vielä maalata jonkin veran ennen hänen syntymäänsä, eli saat taulusi helmikuun loppuun mennessä.

Kun hän syntyy, elämämme pyörinee hetken aikaa tämän pienen ihmeen ympärillä. Hänellä on  tarjolla monta rakastavaa syliä. Tiedän vanhastaan, että meillä käydään väittelyitä, kenen vuoro on sylittää, mutta jos hän on itkuinen, niin minä olen se syli. Tietysti mieheni myös, mutta lapset eivät ainakaan ennen ole halunneet kannella itkevää vauvelia, enkä minä ole osannut olla ottamatta itkuista syliini. Tosin tällä kertaa, jokainen lapsemme on 5 vuotta vanhempi, kuin edellisen vauvan aikaan. Voi olla, että vanhimmat lapset eivät enää säikähdä, jos vauva ei heti tyynny heidän sylissään.

Tavallisesti meillä on jo tähän aikaan vuodesta selvillä kesänkin reissuja. Nyt emme ole suunnitelleet oikeastaan mitään koko keväälle tai kesälle. Nyt vain toivon loppuraskaudenkin menevän hyvin ja synnytyksen (jota hieman jännitän). Riippuu paljon siitä, millaisen vauvan saamme, että pysyttelemmekö kevään ja kesän kotopuolessa vai reissaammeko jossain. Ulkomaille emme ihan heti hänen kanssaan ainakaan lähde.

Viime vuodet ovat olleet aika menokkaita ja olen jo vuoden alussa tiennyt monta juttua, mihin taiteeni kanssa osallistun. Se on ollut mukavaa, mutta nyt nautin tyhjähköstä kalenterista.










Tänään teimme lasten kanssa latua umpihankeen.





Häämatkalla ;)



18 v hääpäiväillallinen mäkkärin autokaistalla Lahdessa ei ehkä ollut niin kovin romanttinen paikka. Eikä sillä niin väliä, kun muuten oli mukava mieli.  Olin tyytyväinen saadessani miehen kuskiksi, kun minun piti viedä tauluja Jyväskylän seudulle ja Lahteen. Tällaisista arkisista rakkauden teoista minä tykkään erityisesti. Ehkä mieheni epäili, etten pysyisi liukkailla teillä kaistojen välissä tai jotain, kun oli heti valmiina kuskiksi, kun vähän tuskittelin pitkää yksinäistä matkaa.  Autossa istuminen on mukavaa silloin, kun olemme kahdestaan (tai silloinkin kun on lapset mukana, muttei heitä tarvitse erityisemmin viihdyttää.) Autossa istuessa on aikaa jutustella. Toisinaan keksimme, miten voisimme parantaa suhdettamme tai olla parempia kasvattajia tai jutella ihan niitä näitä. Voi matkalla toki riidelläkin, mutta tällä kertaa olimme oikein yksimielisiä. Istuimme 12 tuntia autossa jutellen ja dekkaria kuunnellen (En siis kuskaa kaikkia tauluja koteihin, mutta tuollaiset reilu kaksi metriset ovat viisainta viedä itse).

Kotien lämmin vastaanotto toi minulle joulumielen. Hauskaa oli se, että joka kodissa sain kuulla taulusta samat sanat: tämä on vielä ihanampi, kun kuvassa näytti. Se tietysti lämmitti mieltä.
Jossakin kodissa ehdimme käydä jokusen synnytyksenkin läpi, vaikka viivähdin vain hetkisen:). Toisinaan näiden taulujen aiheet ovat niin henkilökohtaisia, että niistä syntyy kuin itsestään syvällisempiä keskusteluja. Joka tuvasta aistin ihanan joulun odotuksen tunnelman.









Haimme matkalla Pandalta vähän joulusuklaata ja ajelimme yön selässä kotiin. Tänään aloitin joululoman. Pääsin aika helpolla, sillä viime lauantaina, kun en ollut kotona, vanhimmat lapsemme olivat rapanneet kaikki maalitahrat olohuoneen lattialta.  Melkoinen urakka ja mukava yllätys!  Jos minä olisin siivonnut, niin olisin vain imuroinut ja luutunnut ja antanut maaliroiskeiden olla. Ehkä he vähän häpeävät boheemia elämäntyyliämme ja rappasivat lattiat siksi, kun meille oli tulossa paljon vieraita. Sen jälkeen olen yrittänyt maalata siivosti. On vaikeaa muistaa aina suojata lattiat, mutten kehtaa päästää niitä ihan heti yhtä kirjavaan kuntoon, kuin hetki sitten.

Tänään haimme kuusen tupaan. Illalla saimme sukulaisia vieraiksemme. Nyt on aika pysähtyä. Joulu saa tulla.



Toivotan ihanaa joulun aikaa sinulle!
t. Virpi